Pitkästä aikaa...

Tänään meidän Pieni on puoli vuotta. Iloinen, nauravainen, kiljahteleva, mestari takatukkakakkailussa, luottavainen, mukava. Vierastaa jo kovasti ja alahuuli alkaa lerpattaa välittömästi vieraammassa sylissä. Pieni on ollut tähän asti rintamaidolla + iltapullollisella korviketta. Viimeisten kahden viikon aikana on maisteltu lusikankärjellisiä kiinteitä, tänään aloitetaan "virallisesti" potulla...Vauveli nukkuu periaatteessa hyvin yöt. Pari viikkoa oli vähän levotonta, parin tunnin välein piti päästä tissille, mutta nyt hän herää ekan kerran vasta 6-7 aikaan aamulla.  Kaikki vauvalla hyvin :-)

Mutta äiti on väsyny. Tosi väsyny. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tuntuu että olen hyvinkin yksinäinen, kaipaan aikuista seuraa. Satunnaiset puistokohtaamiset muiden äitien kanssa, tai naapurien kanssa juttelut, eivät tunnu riittävän. Miehen kanssa on hyvin etäistä ja vaihdetaan vain pakolliset kuulumiset. Mihin mun kaikki ystävät on menneet? Tuntuu ettei ole ketään jolle purkaa mieltä tai kertoa - ei iloista eikä suruista. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin - miksi musta kuitenkin tuntuu niin kurjalta???

En osaa, näemmä, kirjoittaa tähän blogiinkaan mitään. Niin paljoa en saa aikaiseksi että selvittäisin päästäiskö uudestaan pariterapiaan. Olisi hyvä päästä saman terapeutin luo, mutta emme ole enää lapsettomuus- ja hormonipolin asiakkaita.... tuntuu vaan siltä että olis melkein viimenen hetki lähtee tekee jotain tälle hommalle. Huuoooh.....

Lapsen koti on vanhempien parisuhteessa - joku on sanonut. Arvatkaa vaan, painaako mieltä. Vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hyvälle, lapset aivan takuuvarmasti aistivat enemmän kuin tiedämmekään. Tää ei ole hyväksi lapsille, eikä tietysti vanhemmillekaan.

Mä teen parhaani. En enempään pysty. Tässä vielä tämä kaikista tärkein (isosiskoa nyt tietenkään unohtamatta):

Herään omia aikojani kesken unien enkä muista että mulla on vauva.

Päivällä vauva nukkuu ulkona tunnin parin päikkärit - mulla on kauhea ikävä Pientä.

Aamukahvia juodessani, kun vauva on vielä unessa, mietin hakevani lehden postilaatikosta, mutta en uskalla lähteä koska pelkään että mulle sattuu jotain ikävää ja vauva jää yksin.

Kiipeän yläkertaan vauva sylissä ja pelkään koko ajan että tiputan lapsen kompuroidessani.

Mietin miten sekoaisin lopullisesti jos menettäisin lapseni. Vauvan tai isosiskonsa.

Pelkään. Ihan kummallisia asioita.

***

Ensi lauantaina meillä vietetään nimijuhlia. Vaikka olenkin tosi väsynyt ja jotenkin hitaampi ja käyn "vajaalla", sain väkerrettyä kutsut juhliin... nyt vaan pitäisi saada juhlat aikaiseksi.

Päivät menee ihan sumussa - hoidan vauvelia rutiinilla - haluaisin aikaa vain olla ja nuuhkia Pientä. Tuntea hänen olemassaolonsa ihollani. Katsoa kauniita, täydellisiä kasvoja ja niitä tuhansia ilmeitä. Saanko vetäytyä Pienen kanssa johonkin rauhaan ja unohtaa koko ulkomaailman?

(Jos vaikka menisin NYT nukkumaan... ehkä tämä "sumuisuus" tästä helpottaa :-) )

Tänään meillä oli laskettu aika. Tänään meidän vauva on jo 5 viikkoa.

Olen koittanut mielessäni hahmotella jotain synnytyskertomuksen tapaista. Ei hahmotu. Siis muistan synnytyksen, ei siinä mitään ja joitain diabetekseen liittyviä asioita kerroin jo ko. palstalla, mutta tänne en saa mitään kertomusta aikaiseksi. Entä jos vaan annan palaa.... katsotaan kuinka tässä käy.

Rv 35+0 oli siis torstai 27.10. Aamulle oli suunniteltu toinen punktio, joka tehtiin. Käyrä ennen punktiota oli varsin eläväinen ja vauvan sykkeet 160+ Ultrassa kaikki  näytti hyvälle ja punktion jälkeinen käyrä oli sitten hiukan tasaisempi. Pääsin lähtemään, suunnitelmana käyrä joka toinen pvä ja kolmas punktio rv 36+0.

Mies heitti mut juna-asemalle ja suuntasi töihin. Minä kuitenkin astuin pahasti nilkkani päälle enkä pystynyt enää varaamaan sillä, joten mies äkkiä takaisin ja kotikaupungin päivystykseen. Ehdimme jonottaa siellä aikamme kun soittivat polilta takaisin. Epo oli 800 ja sektio pitäisi tehdä pian. Sain luvan hakea isomman lapsen päivähoidosta, hakea sairaalakassin ja viedä lapsen isovanhemmille hoitoon. Olimme takaisin sairaalassa 2,5 tunnissa puhelusta. (Päivystyksen lääkäri ei koskaan siis ehtinyt nilkkaa tutkia eikä siitä röntgenkuvaa ottaa, mutta kotiin tuli kyllä KAKSI laskua...)

Onneksi en ollut syönyt aamun polikäynnin jälkeisiä sämpyläkahveja enempää joten suunnitelman mukaan klo 18 olisi päästy leikkuriin. Joku kuitenkin meni minun edelle ja pääsimme vasta parin tunnin päästä tositoimiin. Odottelimme siis synnytyssalissa, joten tämäkin kerta käytiin synnärillä kääntymässä (viimeksi siellä meni tosin tuntitolkulla kun alakautta oli tarkoitus synnyttää, mutta lopulta päädyttiin kiireelliseen sektioon).

Tyttäremme syntyi minuuttia vaille iltayhdeksän. Huusi tomerasti HETI kun vatsasta nostettiin ja äiti oli liikutuksesta ymmyrkäinen. Näin koko ajan kun vauvaa hoidettiin viereisellä pöydällä, isä sai leikata napanuoran (tämä oli ihan yllätys meille molemmille) ja vauva tuotiin kapalossa vielä mun poskelle ennen kuin lähti vastasyntyneiden valvontaosastolle. Ihan mieletöntä!

Vauva sai hyvät pisteet, mutta hiukan autettiin hengitystä ylipaineella. Hän oli siellä VVO:lla 2,5 vuorokautta jonka jälkeen tuli vierihoitoon osastolle. Bilirubiinit kuitenkin nousivat ja vauveli laitettiin köllöttelemään sinivaloon. Kotiin pääsimme seuraavana keskiviikkona (vajaan viikon päästä siis).

Sektiosta toipuminen oli kohtuullisen ok. Pari päivää olin kyllä erittäin kipeä ja kun oli vaan toinen jalka käytössä, niin muutaman kerran pääsi kyllä itku kivusta ja hankalasta olosta. Mutta sitten sain sen maailman parhaan kipulääkkeen siihen tuhisemaan ja pikkuhiljaa kivutkin alkoivat helpottaa. Nyt viiden viikon jälkeen haava on lähes kivuton, pientä juilintaa on vatsassa, mutta väsymys on ajoittain erinomaisen valtavaa. Nilkkakin on pikkuhiljaa kuntoutumassa, ei siinä murtumaa ollut, mutta jotain pehmytkudosvaurioita. Vielä se ei ole entisen veroinen, mutta toivotaan parasta...

Pienestä nautimme kuitenkin ihan täysillä. Isosisko on aivan lääpällään vauveliin, käy pussaamassa ja halimassa ja haluaa ottaa syliin. Mun ihanat typsyt

Ja kuten edelliseen postaukseen laitoin; kyllä tämä on juhlaa, ei (vauva-)arkea. Neuvolantätikin antoi luvan mennä lapsentahtisesti kun syntymäpaino vihdoin saavutettiin (vasta 4 viikon iässä, mutta kuitenkin). Imetys siis toimii...

... ja vauva osaa pitää puolensa (eli täytyy mennä).

Typsy on kolme viikkoa ja yhden päivän. Vauva-arjesta ei tietoakaan - tämä on JUHLAA, joka päivä.

Paitsi nuo neuvolakäynnit. Ahdistaa. Neidin paino ei nouse tarpeeksi nopeasti ja neuvolassa rampataan ja nyt sitten pitäisi lisämaitoa antaa.

Mutta kun lapsi on tyytyväinen, pissaa ja kakkaa, huutaa jos on nälkä, nukkuu hyvin (neuvolan mielestä ihan liian pitkiä pätkiä), seurusteleekin jo jonkun verran. Rintakumissa (jouduin siihen turvautumaan, mutta hei, imetän!!!) on maitoa aina kun neiti työntää sen ulos ja on lopettanut syömisensä, imemisen ääniä kuuluu koko 15-25 min minkä hän on syömässä ja imun tuntee kyllä, maitoa valuu suupielistä kun on vatta täys, suu menee suppuu tiukasti jos yrittää väkisin....

Ja nyt pitäisi pullosta antaa korviketta. (Tai "joo, toki voit antaa omaakin maitoa, ai onko sulla siis pumpattuna..")

Olen nyt jo herätellyt pientä ettei nukkuisi ihan niin pitkiä pätkiä, ja hänen oma rytminsä on sellainen 4- 4,5 tuntia. Toki tankkaa iltaisin varsinkin useammin, tunnin parin välein. Eli mun ja mieheni mielestä kaikki on oikein hyvin. Mies soitti ja lohdutti, että hän on mun puolella "Kyllä me tämä vauva osataan hoitaa".

Mitä kokemuksia teillä on lapsentahtisuudesta ja näistä lisämaidoista ja neuvolan ohjeista?

Vaikka tämä on toinen vauveli meillä, niin silti tuntuu että pitäisi "auktoriteettia" kumarrella ja totella, vaikka oma vaisto onkin nyt ihan toista mieltä.

Ps. Tulen jossain vaiheessa kertomaan synnytyksestä ja muista asiosta. Kunhan ehtis... nyt oli vaan pakko purkautua johonkin.

Torstaina 27.10. klo 20:59

syntyi meidän Pieni.

3825 g ja 51 cm (rv 35+0)

35 + 0

... valmiit.... (siis en todellakaan ole)

N Y T!

34 + 4

Uuden viikon kunniaksi ampaisimme aamusta taas käyrille ä-polille. Ja koska se oli päivystyksestä laitettu, meni jonkin aikaa ennen kuin päästiin asiaan. Vauvalla oli ihan hyvät sykkeet (vaihteluja enemmän) ja kätilö sanoi että tosiaan kortisonikin voi väsyttää vauvaa (äidin sokerit nousee ja se väsyttää). Kiitos vaan vinkistä jonka joku oli laittanut, se kyllä lohdutti hiukan.

Huomenna ja keskiviikkona taas käyrille, torstaina suunnitellusti toinen punktio.

Pieni on ollut taas "oma itsensä" tänään, kenkää on tullut ja muljailtu tavalliseen tapaan. Äiti on ihan raato, mutta sain nukuttua päikkärit. Onneksi.

Jännittää...

34 + 3

Aamulla taas torstaisen suunnitelman mukaisesti sairaalalle KTG:hen. Pitkän, kolmen vartin käyrän jälkeen päästiin kotiin, mutta lääkäri ja takapäivystäjä käskivät huomenna uudestaan käyrille.

Vauvan syke on ollut tähän asti 130-140 luokkaa (keskimäärin) ja nyt se huiteli 150-170 pintaan. Kiihtynyt syke sinällään ei vielä tarkoita mitään, koska onhan meillä muillakin tilanteita että sydän hakkaa erinopeuksilla jne. Mutta kun epo (hapetusarvo) oli hiukan koholla ja edellispäivänä vauva ollut vaisu, on tämä kombinaatio, jota pitää erityisesti nyt seurata. Kertoo siis siis siitä ettei vauvalla ole kaikki hyvin.

Käskivät tulla heti takaisin, jos en saa kotikonsteilla vauvaan kontaktia. Ollaan jälleen oltu koko päivä liikkeellä, enkä ole varsinaista liikelaskentaa tehnyt, mutta vauva on kyllä liikuskellut ja muutamia tömäköitä potkujakin on tullut. Eli vähän paremmin muljannut kuin eilen.

Meinaan aamulla ottaa sairaalakassin mukaan, jos vaikka pitää jäädä osastolle. Ehkä se sitten olis helpompi jos ei tartteis joka päivä mennä erikseen. Jotenkin alkaa tuntua silti, että nyt ei ole enää pitkää aikaa jäljellä....

34 + 2

Aamulla haettiin viimenen kortisonipiikki. Vauva ollu todella rauhallinen ja vaisu koko päivän, ollaan tosin oltu liikkeelläkin koko päivä ja kolmen todella huonosti nukutun yön jälkeen mä olen ollu hyvin väsyny.

Tossa 17 aikaan tultiin kotiin ja pötköttelin 1,5 tuntia tehden liikelaskentaa. Ekan 10 min aikana tuli ne vaadittavat 10 (ja ylikin) liikettä, sen jälkeen ei juuri mitään. Heiluttelin mahaa ja vaihdoin asentoa, ei auttanu. No sitten söin sokerijukurttia ja join mehua... vähän liikkeitä, pari täpäkkää potkua, mutta taas hiljaista. Sitten kävin jo omalla dopplerilla kuuntelemassa ja hyvinhän siellä naputteli, kiihdytti aina kun vähän tönäisin jne. Tossa karvalakkiversiossa ei ole sykkeen näyttöä, mutta kuulosti aika samanmoiselle jytkeelle kuin KTG:ssäkin.

Pitkään arvottiin että lähdetäänkö päivystykseen, mutta koska jokatapauksessa mennään huomenna aamusta, päätettiin että voidaan näillä merkeillä jättää aamuun. Vielä mä tässä kuulostelen uudelleen, mutta koitan myös muistaa oman väsymyksen ja sen vaikutuksen vauvaan. Sekä sen että kortisoni nosti oletetusti sokerit nyt taivaisiin ja mua se väsyttää ainakin  lisää. Ja kun joutuu paljon ottamaan ylimääräistä insuliinia, niin sekin voi vaikuttaa. Lisäksi vauvoillakin saa olla väsypäiviä - eikö?

Jos nyt yöllä tulee paniikki, niin syyhkäsen vaikka taksilla yksin päivystykseen. (Esikoista ei viittis herättää eikä tietenkään jättää kotiin yksin.)

Vähän on siis huolta ilmassa, mutta eiköhän tämä tästä.