Monen kohtalotoverin blogia olen lukenut, osaa jäänyt seuraamaan. Toisilla on onni myötä, toiset odottavat edelleen. On helpottanut itseä kun on voinut lukea jonkun muunkin pohdiskelevan samoja asioita. Joku muukin purkaa olojaan blogiin. Ihanaa, kanssasisaret, että olette jakaneet tuntojanne! Vaikka mitään ihanaahan tämä ei totisesti ole.

Kaivoin eilen Naistenklinikan kutsun esille. Kohtahan se puoli vuotta on kulunut, että päästään taas ensikäynnille. Täytetään samat esitietolomakkeet kuin aluesairaalaankin. Piti soittaa ja kysyä että pitääkö mun itse hommata kaikki tutkimustulokset niille vai onko ne menny lähetteen mukana. Vaikka periaatteessa samaa hussia ollaankin, niin paperit ja tiedot ei ainakaan kulje...  En vaan ehtinyt aamulla. Vai enkö uskaltanut soittaa?

Jännittää mitä ne sanoo. Onko niin että tää on käynti jossa mietitään ja keskustellaan, sitten laitetaan taas lähetettä jonoon, jos johonkin hoitoon päädytään... On kuulemma pitkät ne jonot. Vai sanooko ettei ne voi auttaa kun mä olen jo niin vanha (38), että ollaan odotettu puoli vuotta kunnallista hoitoa turhaan. Olisi voitu käyttää nämä kuukaudet sitten vaikka yksityisen palveluja (lainarahalla?).

Eli täällä ollaan vasta vaiheessa että odotellaan josko jotain hoitoja saataisiin. Nyt on jo hermot riekaleina odotuksesta (vuosi ensimmäisestä lääkärikäynnistä ja vasta odotetaan....), mitä se onkaan sitten kun odotetaan taas, jotain tapahtuvaksi? Joka kuukausi odotetaan kuitenkin aina ihmettä... turhaan. Tekisi mieleni sanoa, että onnekkaita ovat ne jotka ovat saaneet mahdollisuuden, saavat hoitoja - mutta en sano. Siinä ei ole mitään onnekasta. Surullinen olen omasta ja heidän puolestaan.

Kunpa jaksaisi olla toiveikas. Ja uskoa että meillä voi olla vielä mahdollisuus. Saada lapsi.