Siltä musta tuntuu. Kävelevältä ruumisarkulta.

Jos alkio on kerran kuollut, miksei se tule pois? Jäisikö se kohtuun ikuisiksi ajoiksi, eikö kroppa alkaisi hylkiä... Toisaalta on hyvä ettei se ainakaan nyt ole ruvennut vuotamaan. Pitäs tässä kaikenlaista tehdä ja tiedän että jos kovasti vuotaa ja on hirveät tuskat, niin mitään ei pystyisi tekemään. Kokoajan kuitenkin pelkään että millon se alkaa...

Sain perjantaina lääkäriltä kysyttyä että voisiko syke kuitenkin näkyä myöhemmin, että voisiko kuitenkin olla toivoa. Hän sanoi ettei toivoa ole. Ja näin itsekin sen - tai siis en nähnyt sykettä ja siksi mun pitäisi nyt uskoa. Mutta silti mua rauhoittaisi jos vielä kerran ultralla kurkattaisiin, vaikka tiedän että se on turhaa ja ei ne sitä enää tee. Mutta. Olen ilmeiseti menossa nyt "kieltämisen vaihetta", sikäli kun nyt muista nämä shokin vaiheet. Ensin on kai se shokki.. sitten kieltäminen, sitten jonkunlainen hyväksyminen ja viimeiseksi uudelleen suuntautuminen. En muista mikä teoria tämä on, mutta jotain muistan jostain oppineeni. En siiis kuitenkaan tällä hetkellä usko että raskaus on päättynyt, vaan elättelen toiveita. Vaikka toisaalta otinkin ison kasan buranaa flunssaoireisiin, "Nythän voi ottaa buranaakin".

Olen siis tulossa, tai olen jo, kipeä. Kuumeinen olo, nenä vuotaa, kurkkua kirvelee, poskipäitä pakottaa. Koitan epätoivoisesti käyttää kaikki seevitamiinit ja panadolhotit että olisin kunnossa toimenpidettä varten. Kaikista kauheinta olisi nyt se että kieltäytyisivät kaavinnasta. Hitto, siinä menis varmaan matka peruutukseen....

Nukuin viimeyönä tosi surkeasti. Pari tuntia alkuyöstä ja loput valvoin. Mietin kaikenlaista. Myös sitä että voikohan leikkauksen jälkeen yleensäkään lentää että onko se veritulppariski liian iso... muistaisinpa puhua tästä tiistaina.

Tuulin blogissa kävin kommentoimassa tuota kavereille/ystäville kertomista... nyt huomaan ettei se ollutkaan niin vaikeeta puhua myös tästä ikävästä asiasta.- Oikeastaan tuntui hyvälle saada lohdutusta ja tukea. Kaksi ystävääni on myös kokenut keskenmenoja... Vaikkei alkuraskaudesta halunnutkaan kelleen "huudella" niin mitä sitten jos olisinkin kertonut ja iloinnut avoimemmin.... olisinko pudonnut vielä korkeammalta?

Kiitos lämmin kaikille teille jotka olette olleet mukana ja lohduttaneet. Tuntuu tosi hyvältä kun voi jakaa näitä asioita - jaettu ilo on kaksinkertainen ja suru vain puolet!