Matkalla ollaan

Perjantaina miehen tullessa kotiin alkoi itku, josta ei meinannut tulla loppua. Sain siinä jotenkin pakkailtua ja kello herätti lauantaina 3:30. Väsyneenä siis matkustettiin vuorokausi ja itkeskelin ainakin kolmeen kertaan, kun ei sille vaan voinut mitään. Ehkä ne surut tulevat nyt pikkuhiljaa ulos ja olo alkaa helpottaa.

Vuotoja ja kipuja on vieläkin vähän. Tunnen edelleen alamahalla sellaisen ison klöntin, samaan tapaa kuin muutama viikko sitten. Olisinko tuntenut kohdun kasvua? Hormonit ainakin heittelevät kovasti (tunnemylläkkää) eikä perussairauden hallintakaan ole mitenkään helppoa.

Tästä pääseen vain ylös- ja eteenpäin!