Näin siskoani eilen pitkästä aikaa. Hänen 7-vuotias tyttärensä kertoi että on tulossa "pikkuserkku tuolla äitin mahassta sitten kesäkuussa". Jaaha.... koitin pysyä tyynenä ja olla positiivinen. Sisko ( 7 v nuorempi kuin minä) oli rv 11+ ja menossa ensimmäiseen ultraan viikon päästä. He olivat jo miettineet lapselle nimeä ja missä se nukkuu ja sitä ja tätä tarviketta on jo tulossa sieltä ja täältä.... Huoh.

He olivat jo pitkään toivoneet kolmatta lasta... pitkään = 8 kuukautta. Siis kahdeksan KUUKAUTTA.... voi kiesus! No kun nämä edelliset ovat napsahtaneen melkein kerrasta.

Sain siinä sitten keräiltyä itseäni ja kerroin että melkein oltais saatu vauvat samaan aikaan, että niille olis tullu reilu kuukausi ehkä ikäeroa...

Mietiskelin sitten illalla sängyssä asioita ja tulin siihen tulokseen että jos en ensi vuoden aikana saa vietyä raskautta loppuun, lopetamme yrittämisen ja hoidot ja kaiken. On vaan pakko hyväksyä tosiasiat ja se, että meikäläisen emmeet vauvalle alkavat olla hapantuneita. Piste.

Ps. Jos joku tosielämän kavereista lukee ja tunnistaa siskoni, älköön ystävällisesti mainitko asiasta ennen kuin sisko itse ottaa asian esille. Tämä oli hänen toiveensa (koskien ennenkaikkea naamakirjaa, jossa on työkavereita ja pomoja jne).

Ps2. Toivon siskolle kaikkea hyvää ja että hänellä olisi parempi arpaonni kuin minulla. En voisi kuvitella mitään pahempaa kuin np-ultran järkyttävän tuomion menehtyneestä alkiosta tai vakavasta kehityshäiriöstä ja raskauden keskeyttämisestä myöhemmillä viikoilla. Peukut ja tarrasukkia sinne!!

Ps3. Itku tuli sitten illalla omassa sängyssä. Onneksi sain kuitenkin pidettyä pokan koko päivän.