Kp 3 - ei kai tarvi muuta sanoa. Tasan kuusi viikkoa siihen meni. Mutta nyt aloitetaan laskut alusta. Ja odotus ja piinailut. Onko tää sen arvoista?

Mieli on ollut tosi maassa. Itkettää usein. Mikään ei oikeen jaksa innostaa. Vastoinkäymisiä sataa ikkunoista ja ovista - voi kun tämän viikon olis saanu skipattua. En tiedä onko tämä post-traumaattista vaiko vaan kaamosmasennusta kun on niin pimeetä ja harmaata, vaiko ihan vaan perusominaisuuttani. Paha mieli on kuitenkin ottanut vallan.

Enkä voi ajatuksilleni mitään;  jos olisin vielä raskaana, näillä viikoilla olisin saattanut jo tuntea pientä kuplintaa. Olisin jo ehkä jakanut uutisen muiden kanssa, maha olisi saattanut pullahtaa jo ulos... olisi ja olisi. Aktiivisesti työnnän näitä pois, mutta ne tulevat takaisin.

Polille pitäisi soittaa - mikä siinäkin on niin vaikeaa?