Lähdin sitten mukaan uuteen projektiin, joka jo alkoi,  vaikka edellinenkin on vielä loppusanoja vaille. No mutta, josko kolmas kerta toden sanoisi?

Olen tässä viimepäivät pohtinut tilannettamme ja jossain sielun syövereissä on tunne, ettei meille toista lasta suoda. Joku kertoi aikaisemmin "näkevänsä" itsensä raskaana ja saavan lapsen, minulta tämä näköaistimus puuttuu. Vähän samanlainen tunne kuin ennen keskenmenoa, kun "tiesin" ettei meille sitä lasta ole tarkoitettu.

Mitä jos en ovuloi seuraavassakaan kierrossa? Soitanko polille, alkavatko hoidot "alusta" OI:lla, vai mennäänkö vielä vanhan suunnitelman mukaan? Onko mahdollista nopeuttaa pääsyä eteenpäin, vai sotkeeko nämä uudet tilanteet nyt kuviot pahemman kerran?

Olimme uimassa eilen ja kahviossa istui down-tyttö äitinsä kanssa. Alkoi mietityttää (taas) tämä oma ikä, joka lisää riskejä - kaikkeen. Onko minusta erityistarpeisen lapsen äidiksi? Halua on, mutta jaksaisinko?

Pohdintaa, pohdintaa.