10+3

Olen ollut hyvin vaiteliaalla tuulella, blogiystävän huonojen uutisten takia. Muutenkin mietin elämän epäreiluutta. Kun kerran jollekin toiselle tapahtuu paskoja asioita, en osaa iloita omistani.

Vaan eipä tässä paljon ole tarvinnut iloitakaan. Eilen illalla tuli erittäin voimakas tunne (niinkuin syyskussa ennenkuin keskeytynyt km todettiin) siitä, että kaikki ei ole hyvin. En tiedä mistä se tuli, mutta heräsin myös yöllä siihen tunteeseen ja sitten pääsi jo itkukin. Voihan olla että tää on hormonien tuottamaan haipatusta, koska se Pelko Peikkonen taas istuu olkapäällä. mutta niin samanlainen vakuuttava olo selkärangasta tuli: tämäkään lapsi ei tulee kotiin asti.

En lähde nyt ylimääräiseen ultraan. En voi tehdä asialle yhtään mitään. Kärvistelen tämän viikon ja menen sitten ä-polin np-ultraan viikon päästä. Mihinkä se siitä muuttuisi, ei mihinkkään.

On toi ihmisen mieli niin vaikee. Tai ainakin mun mieli. Johan tässä monta päivää oltiin rauhallisen luottavaisin mielin.