Herään omia aikojani kesken unien enkä muista että mulla on vauva.

Päivällä vauva nukkuu ulkona tunnin parin päikkärit - mulla on kauhea ikävä Pientä.

Aamukahvia juodessani, kun vauva on vielä unessa, mietin hakevani lehden postilaatikosta, mutta en uskalla lähteä koska pelkään että mulle sattuu jotain ikävää ja vauva jää yksin.

Kiipeän yläkertaan vauva sylissä ja pelkään koko ajan että tiputan lapsen kompuroidessani.

Mietin miten sekoaisin lopullisesti jos menettäisin lapseni. Vauvan tai isosiskonsa.

Pelkään. Ihan kummallisia asioita.

***

Ensi lauantaina meillä vietetään nimijuhlia. Vaikka olenkin tosi väsynyt ja jotenkin hitaampi ja käyn "vajaalla", sain väkerrettyä kutsut juhliin... nyt vaan pitäisi saada juhlat aikaiseksi.

Päivät menee ihan sumussa - hoidan vauvelia rutiinilla - haluaisin aikaa vain olla ja nuuhkia Pientä. Tuntea hänen olemassaolonsa ihollani. Katsoa kauniita, täydellisiä kasvoja ja niitä tuhansia ilmeitä. Saanko vetäytyä Pienen kanssa johonkin rauhaan ja unohtaa koko ulkomaailman?

(Jos vaikka menisin NYT nukkumaan... ehkä tämä "sumuisuus" tästä helpottaa :-) )