Pitkästä aikaa...

Tänään meidän Pieni on puoli vuotta. Iloinen, nauravainen, kiljahteleva, mestari takatukkakakkailussa, luottavainen, mukava. Vierastaa jo kovasti ja alahuuli alkaa lerpattaa välittömästi vieraammassa sylissä. Pieni on ollut tähän asti rintamaidolla + iltapullollisella korviketta. Viimeisten kahden viikon aikana on maisteltu lusikankärjellisiä kiinteitä, tänään aloitetaan "virallisesti" potulla...Vauveli nukkuu periaatteessa hyvin yöt. Pari viikkoa oli vähän levotonta, parin tunnin välein piti päästä tissille, mutta nyt hän herää ekan kerran vasta 6-7 aikaan aamulla.  Kaikki vauvalla hyvin :-)

Mutta äiti on väsyny. Tosi väsyny. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tuntuu että olen hyvinkin yksinäinen, kaipaan aikuista seuraa. Satunnaiset puistokohtaamiset muiden äitien kanssa, tai naapurien kanssa juttelut, eivät tunnu riittävän. Miehen kanssa on hyvin etäistä ja vaihdetaan vain pakolliset kuulumiset. Mihin mun kaikki ystävät on menneet? Tuntuu ettei ole ketään jolle purkaa mieltä tai kertoa - ei iloista eikä suruista. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin - miksi musta kuitenkin tuntuu niin kurjalta???

En osaa, näemmä, kirjoittaa tähän blogiinkaan mitään. Niin paljoa en saa aikaiseksi että selvittäisin päästäiskö uudestaan pariterapiaan. Olisi hyvä päästä saman terapeutin luo, mutta emme ole enää lapsettomuus- ja hormonipolin asiakkaita.... tuntuu vaan siltä että olis melkein viimenen hetki lähtee tekee jotain tälle hommalle. Huuoooh.....

Lapsen koti on vanhempien parisuhteessa - joku on sanonut. Arvatkaa vaan, painaako mieltä. Vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hyvälle, lapset aivan takuuvarmasti aistivat enemmän kuin tiedämmekään. Tää ei ole hyväksi lapsille, eikä tietysti vanhemmillekaan.

Mä teen parhaani. En enempään pysty. Tässä vielä tämä kaikista tärkein (isosiskoa nyt tietenkään unohtamatta):