Palaan pitkästä aikaa purkamaan tuntojani.... Eksyin  muihin tuttuihin blogeihin ja ajattelin kurkata tänne omaanikin. Ei ole ollut mitään sanottavaa, kai. Ensi viikolla meidän Pieni on jo 11 kk. Käsittämätöntä on ajan kulku.

Olen koko ajan tehnyt itselleni selväksi että imetän niin kauan kun vauva tahtoo ja imee. Tässä on jo ainakin pari kuukautta menty vähän lopettelufiiliksissä... imetysten määrä on pudonnut pikkuhiljaa ollen nyt viime viikot 2-3 kertaa päivässä. Ja hyvin on toiminut. Joitakin kieltäytymisiä ja puremisia on ollut, mutta periaatteessa vauveli on saanut äidinmaitoa vielä aamulla ensimmäiseksi ja illalla ennen pullomaitoa (joskus päikkäreiden jälkeen jos on halunnut). Eilen tuli totaalikielto: ihan raivona selkä kaarella heti kun otin syliin imetysasentoon. Tänään aamulla toistui raivarit ja samoin iltapäivällä. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Mua on itkettäny koko päivän. Ihan hirvee tunne. Olen erittäin onnellinen että mimmi on jo kohta 11 kk ja meillä on homma toiminut. Ja olen antanut hänelle mahdollisuuden kertoa milloin riittää. MIKSI HEMMETISSÄ on sitten niin paha mieli?

Toinen mikä tuntuu ahdistuksena rinnassa on se tosiasia, että meille ei enempää lapsia tule. Vuavakuume on ihan älytön. Järjellä ajatellen tilanne on äärimmäisen ainoa ja oikea. Mutta kun tunne sanoo toisin. Haluisin vielä vauvan. (Need to get a life, instead, I know)

Siksi varmasti tuo imetyksen lopetuskin tuntuu nyt niin voimakkaasti. Voitteko kuvitella että olen melkein vihannut vauvaa tänään... ihan hirmuinen tunnereaktio ja myrsky. Pelottavaa.

Että semmonen vuodatus vuodatukseen.