Kotiuduin sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Tuntuu niin tyhjältä. Fyysiset kivut saatiin kovillä kipulääkkeillä hallintaan (siksi yöpyminen), mutta näitä  henkisiä ei. Toimenpide sujui odotetusti ja kaikki meni ok. Hyvää tuuria oli matkassa, sillä se lääkäri jonka kanssa kesksytynyt keskenmeno todettiin, suoritti toimenpiteen. En enää kyselly uuden ultran perään, ei se siitä olisi miksikään muuttunut. Henkilökunta oli erinomaisen osaavaa ja hienotunteista. Kivut otettiin heti hallintaan ja kun aloitusaika venyi, pääsin valvontaan ja sain lääkettä iv:nä. Yön vietin yksin huoneessa enkä edes kuullut vauvanitkua tai muuta. Ulkoisesti homma sujui siis vallan mainiosti.

Nyt pitäisi suuntautua näihin kotiarskareisiin... pyykkiä ja imurointia, pakkaamista ja viimeisten asioiden hoitamista. En yhtään jaksa nyt innostua matkasta ja pitkistä lennoista (3 + 11 tuntia), mutta varmaan on hyvä että reissu tulee tähän kohtaan. En oikein ole osannut surra. Kaikki tilanteet joissa kyyneleet on pyrkiny silmiin, on ollu sellasia että on ollu pakko nieleskellä ja tsempata. Pelkään hiukan sitä että siirrän asian käsittelyä hamaan tulevaisuuteen josta se sitten pomppaa silmille ilman ennakkovaroitusta...

Ja taas me mennään päivä / hetki kerrallaan....