maanantai, 24. syyskuu 2012

Luopumisen tuska

Palaan pitkästä aikaa purkamaan tuntojani.... Eksyin  muihin tuttuihin blogeihin ja ajattelin kurkata tänne omaanikin. Ei ole ollut mitään sanottavaa, kai. Ensi viikolla meidän Pieni on jo 11 kk. Käsittämätöntä on ajan kulku.

Olen koko ajan tehnyt itselleni selväksi että imetän niin kauan kun vauva tahtoo ja imee. Tässä on jo ainakin pari kuukautta menty vähän lopettelufiiliksissä... imetysten määrä on pudonnut pikkuhiljaa ollen nyt viime viikot 2-3 kertaa päivässä. Ja hyvin on toiminut. Joitakin kieltäytymisiä ja puremisia on ollut, mutta periaatteessa vauveli on saanut äidinmaitoa vielä aamulla ensimmäiseksi ja illalla ennen pullomaitoa (joskus päikkäreiden jälkeen jos on halunnut). Eilen tuli totaalikielto: ihan raivona selkä kaarella heti kun otin syliin imetysasentoon. Tänään aamulla toistui raivarit ja samoin iltapäivällä. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Mua on itkettäny koko päivän. Ihan hirvee tunne. Olen erittäin onnellinen että mimmi on jo kohta 11 kk ja meillä on homma toiminut. Ja olen antanut hänelle mahdollisuuden kertoa milloin riittää. MIKSI HEMMETISSÄ on sitten niin paha mieli?

Toinen mikä tuntuu ahdistuksena rinnassa on se tosiasia, että meille ei enempää lapsia tule. Vuavakuume on ihan älytön. Järjellä ajatellen tilanne on äärimmäisen ainoa ja oikea. Mutta kun tunne sanoo toisin. Haluisin vielä vauvan. (Need to get a life, instead, I know)

Siksi varmasti tuo imetyksen lopetuskin tuntuu nyt niin voimakkaasti. Voitteko kuvitella että olen melkein vihannut vauvaa tänään... ihan hirmuinen tunnereaktio ja myrsky. Pelottavaa.

Että semmonen vuodatus vuodatukseen.

perjantai, 27. huhtikuu 2012

Puolivuotias <3

Pitkästä aikaa...

Tänään meidän Pieni on puoli vuotta. Iloinen, nauravainen, kiljahteleva, mestari takatukkakakkailussa, luottavainen, mukava. Vierastaa jo kovasti ja alahuuli alkaa lerpattaa välittömästi vieraammassa sylissä. Pieni on ollut tähän asti rintamaidolla + iltapullollisella korviketta. Viimeisten kahden viikon aikana on maisteltu lusikankärjellisiä kiinteitä, tänään aloitetaan "virallisesti" potulla...Vauveli nukkuu periaatteessa hyvin yöt. Pari viikkoa oli vähän levotonta, parin tunnin välein piti päästä tissille, mutta nyt hän herää ekan kerran vasta 6-7 aikaan aamulla.  Kaikki vauvalla hyvin :-)

Mutta äiti on väsyny. Tosi väsyny. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tuntuu että olen hyvinkin yksinäinen, kaipaan aikuista seuraa. Satunnaiset puistokohtaamiset muiden äitien kanssa, tai naapurien kanssa juttelut, eivät tunnu riittävän. Miehen kanssa on hyvin etäistä ja vaihdetaan vain pakolliset kuulumiset. Mihin mun kaikki ystävät on menneet? Tuntuu ettei ole ketään jolle purkaa mieltä tai kertoa - ei iloista eikä suruista. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin - miksi musta kuitenkin tuntuu niin kurjalta???

En osaa, näemmä, kirjoittaa tähän blogiinkaan mitään. Niin paljoa en saa aikaiseksi että selvittäisin päästäiskö uudestaan pariterapiaan. Olisi hyvä päästä saman terapeutin luo, mutta emme ole enää lapsettomuus- ja hormonipolin asiakkaita.... tuntuu vaan siltä että olis melkein viimenen hetki lähtee tekee jotain tälle hommalle. Huuoooh.....

Lapsen koti on vanhempien parisuhteessa - joku on sanonut. Arvatkaa vaan, painaako mieltä. Vaikka ulospäin kaikki näyttäisi hyvälle, lapset aivan takuuvarmasti aistivat enemmän kuin tiedämmekään. Tää ei ole hyväksi lapsille, eikä tietysti vanhemmillekaan.

Mä teen parhaani. En enempään pysty. Tässä vielä tämä kaikista tärkein (isosiskoa nyt tietenkään unohtamatta):

tiistai, 21. helmikuu 2012

Edelleen hukassa.....

Aloitin blogin aikanaan purkaakseni pahaa oloa ja ajatuksia, joita sekundäärinen lapsettomuus aiheutti. Ei ollut mitenkään tarkoitus tehdä seikkaperäistä selostusta tutkimuksista, hoidoista, mahdollisesta raskaudesta jne, saati sitten vauvan elämästä. Kirjoitin vain silloin kun siltä tuntui.

Kun saimme kauan kaipaamamme, tuli ihan luonnostaan olo että nyt tämä blogi hiljenee. Ja niin tekikin. Mutta nyt on tullut taas tarve purkaa mieltä.

Tämä olkoon vain intro, ensiaskel siihen suuntaan. On pää niin täysi asioita että jostain niitä täytyy alkaa päästää ulos. Olen siis tehnyt päätöksen että voin niitä tänne kirjoittaa, mutta se aloittaminen on niin vaikeaa (kuten kaikki aloittaminen tällä hetkellä.) Vaati suuren ponnistuksen että tämä teksti on nyt tässä.... toivon että seuraava kerta on helpompi, että padot aukeaisivat. Että olo keventyisi.

Vauvalla on oma yksityinen blogi isovanhempia ja kummeja varten. Varsin hiljaista sielläkin on....

Vauva kasvaa ja voi hyvin. Pieni on ihan ihana, ei siinä kummempaa. Mutta Ymmyrkäinen on hukassa -taas.

maanantai, 12. joulukuu 2011

Kummallisia ajatuksia

Herään omia aikojani kesken unien enkä muista että mulla on vauva.

Päivällä vauva nukkuu ulkona tunnin parin päikkärit - mulla on kauhea ikävä Pientä.

Aamukahvia juodessani, kun vauva on vielä unessa, mietin hakevani lehden postilaatikosta, mutta en uskalla lähteä koska pelkään että mulle sattuu jotain ikävää ja vauva jää yksin.

Kiipeän yläkertaan vauva sylissä ja pelkään koko ajan että tiputan lapsen kompuroidessani.

Mietin miten sekoaisin lopullisesti jos menettäisin lapseni. Vauvan tai isosiskonsa.

Pelkään. Ihan kummallisia asioita.

***

Ensi lauantaina meillä vietetään nimijuhlia. Vaikka olenkin tosi väsynyt ja jotenkin hitaampi ja käyn "vajaalla", sain väkerrettyä kutsut juhliin... nyt vaan pitäisi saada juhlat aikaiseksi.

Päivät menee ihan sumussa - hoidan vauvelia rutiinilla - haluaisin aikaa vain olla ja nuuhkia Pientä. Tuntea hänen olemassaolonsa ihollani. Katsoa kauniita, täydellisiä kasvoja ja niitä tuhansia ilmeitä. Saanko vetäytyä Pienen kanssa johonkin rauhaan ja unohtaa koko ulkomaailman?

(Jos vaikka menisin NYT nukkumaan... ehkä tämä "sumuisuus" tästä helpottaa :-) )

 

torstai, 1. joulukuu 2011

Laskettu aika

Tänään meillä oli laskettu aika. Tänään meidän vauva on jo 5 viikkoa.

Olen koittanut mielessäni hahmotella jotain synnytyskertomuksen tapaista. Ei hahmotu. Siis muistan synnytyksen, ei siinä mitään ja joitain diabetekseen liittyviä asioita kerroin jo ko. palstalla, mutta tänne en saa mitään kertomusta aikaiseksi. Entä jos vaan annan palaa.... katsotaan kuinka tässä käy.

Rv 35+0 oli siis torstai 27.10. Aamulle oli suunniteltu toinen punktio, joka tehtiin. Käyrä ennen punktiota oli varsin eläväinen ja vauvan sykkeet 160+ Ultrassa kaikki  näytti hyvälle ja punktion jälkeinen käyrä oli sitten hiukan tasaisempi. Pääsin lähtemään, suunnitelmana käyrä joka toinen pvä ja kolmas punktio rv 36+0.

Mies heitti mut juna-asemalle ja suuntasi töihin. Minä kuitenkin astuin pahasti nilkkani päälle enkä pystynyt enää varaamaan sillä, joten mies äkkiä takaisin ja kotikaupungin päivystykseen. Ehdimme jonottaa siellä aikamme kun soittivat polilta takaisin. Epo oli 800 ja sektio pitäisi tehdä pian. Sain luvan hakea isomman lapsen päivähoidosta, hakea sairaalakassin ja viedä lapsen isovanhemmille hoitoon. Olimme takaisin sairaalassa 2,5 tunnissa puhelusta. (Päivystyksen lääkäri ei koskaan siis ehtinyt nilkkaa tutkia eikä siitä röntgenkuvaa ottaa, mutta kotiin tuli kyllä KAKSI laskua...)

Onneksi en ollut syönyt aamun polikäynnin jälkeisiä sämpyläkahveja enempää joten suunnitelman mukaan klo 18 olisi päästy leikkuriin. Joku kuitenkin meni minun edelle ja pääsimme vasta parin tunnin päästä tositoimiin. Odottelimme siis synnytyssalissa, joten tämäkin kerta käytiin synnärillä kääntymässä (viimeksi siellä meni tosin tuntitolkulla kun alakautta oli tarkoitus synnyttää, mutta lopulta päädyttiin kiireelliseen sektioon).

Tyttäremme syntyi minuuttia vaille iltayhdeksän. Huusi tomerasti HETI kun vatsasta nostettiin ja äiti oli liikutuksesta ymmyrkäinen. Näin koko ajan kun vauvaa hoidettiin viereisellä pöydällä, isä sai leikata napanuoran (tämä oli ihan yllätys meille molemmille) ja vauva tuotiin kapalossa vielä mun poskelle ennen kuin lähti vastasyntyneiden valvontaosastolle. Ihan mieletöntä!

Vauva sai hyvät pisteet, mutta hiukan autettiin hengitystä ylipaineella. Hän oli siellä VVO:lla 2,5 vuorokautta jonka jälkeen tuli vierihoitoon osastolle. Bilirubiinit kuitenkin nousivat ja vauveli laitettiin köllöttelemään sinivaloon. Kotiin pääsimme seuraavana keskiviikkona (vajaan viikon päästä siis).

Sektiosta toipuminen oli kohtuullisen ok. Pari päivää olin kyllä erittäin kipeä ja kun oli vaan toinen jalka käytössä, niin muutaman kerran pääsi kyllä itku kivusta ja hankalasta olosta. Mutta sitten sain sen maailman parhaan kipulääkkeen siihen tuhisemaan ja pikkuhiljaa kivutkin alkoivat helpottaa. Nyt viiden viikon jälkeen haava on lähes kivuton, pientä juilintaa on vatsassa, mutta väsymys on ajoittain erinomaisen valtavaa. Nilkkakin on pikkuhiljaa kuntoutumassa, ei siinä murtumaa ollut, mutta jotain pehmytkudosvaurioita. Vielä se ei ole entisen veroinen, mutta toivotaan parasta...

Pienestä nautimme kuitenkin ihan täysillä. Isosisko on aivan lääpällään vauveliin, käy pussaamassa ja halimassa ja haluaa ottaa syliin. Mun ihanat typsyt

Ja kuten edelliseen postaukseen laitoin; kyllä tämä on juhlaa, ei (vauva-)arkea. Neuvolantätikin antoi luvan mennä lapsentahtisesti kun syntymäpaino vihdoin saavutettiin (vasta 4 viikon iässä, mutta kuitenkin). Imetys siis toimii...

... ja vauva osaa pitää puolensa (eli täytyy mennä).