Mies taas tokaisi. Ja vielä vieraalle ihmiselle. (Oli puhetta että ollaan lapsettomuuspolin asiakkaita kun neuvolantäti kyseli kuulumisia. Käytettiin lapsi siis normitarkastuksessa.) Kyllä se sitten sano mua kohti että "tiedän että sä et ole samaa mieltä."

Ahaa että tietää vai. Miksi sen täytyy sitten tollasia laukoa? Vaikka tottahan se kirjaimellisesti on. Meillä on lapsi. Emme ole lapsettomia. Ehkä se ongelma on sitten infertiliteetti. Tätä asiaa on pohdittu parissa blogissa...

Mutta saanko kuitenkin surra tätä "lapsettomuuttani" eli sitä että kaksi vuotta olemme toivoneet toista lasta eikä sitä kuulu. Tai kuului joo, mutta liian lyhyen aikaa. Onko minun lapsettomuuteni jotenkin vähempiarvoista kuin primäärilapsettoman, jolla ei ole yhtään lasta? Tuntuu ihan hirveelle ruveta arvioimaan toisten oikeutta olla surullinen tai että kenen suru on syvempää ja kuka onkaan oikeutettu sanomaa itsestään lapseton tai mikä on se aikamääre jonka jälkeen saat kirjoittaa omia tuntemuksia lapsettomuudesta esim. blogiin?

Minua itkettää ja ahdistaa oma tilanteeni. Ja muutaman toisen bloggaajan tilanteet myös keskenmenoista, puuttuvista oviksista, kohdun ulkoisista, alkuraskauden vuodoista. Toisaalta saan myös hyviä viilareita onnistuneista hoidoista, toiselle kolmannekselle ehtineestä raskaudesta, onnellisesta raskauden päättymisestä elävän vauvan syntymään. Vertaistukea, kanssasisaria, uusia tuttavuuksia.

Olenko edes oikeutettu itkemään toisen lapsen perään, kun meillähän on jo yksi? En ainakaan miehen mielestä. Enkä vissiin joidenkin lukijoiden mielestä. No mutta, blogiani kirjoitan ja tuntojani purkaan. Anteeksi kauheasti kaikille, joille se ei sovi. Koen silti kärsiväni lapsettomuudesta.